kobakukka Todellisuus on poliittinen rakennelma.

Ylen asiantuntija ja kovan mediapelin konkari Bill Browder

Taas tänään saimme lukea Ylen uutisissa kovana Putin kriitikkona tunnetun Bill Browderin näkemyksiä Danske Bankin/Nordean rahanpesuvyyhtiin liittyen. Herra on kieltämättä asiantuntija aiheesta, ja on ajanut entisen kirjanpitäjänsä/väitetyn ihmisoikeusjuristin kuolemaan liittyen Magnitsky Act- nimellä tunnettuja pakotteita tiettyjä Venäläisiä liikemiehiä ja viranomaisia vastaan saaden ne jopa laeiksi ensin USA:ssa ja myöhemmin EU:ssa. Browderin nimi tulee vastaan sadoissa monikansallisten mediayhtiöiden artikkeleissa, joissa hänestä maalautuu kuva jo toisen polven järkkymättömänä Kremlin kriitikkona, miehenä, jolla on missio. Varmasti, mutta entä jos missio onkin alunperin oman syyllisyyden peittely, johon vielä on mahdollista saada tukea korkeilta tahoilta ja suurilta voimilta, jotka myös ovat mukana? 
Vaihtoehtoinen näkemys tästä ihmisoikeustaistelijasta menee jotenkin näin, Browderin Hermitage Capital onnistui Venäjällä Yeltsinin aikaisessa kaaoksessa kasvattamaan hallinnoimansa varallisuuden arvon noin 800%. Voittoja tehtiin ehkä vähän kyseenalaisin konstein, mutta uhrina oli Venäjä, joka oli polvillaan, ja jonka sana ei kansainsvälisissä oikeusistuimissa paljoa paina, joten se oli melkein laillista ja ainakin hyväksyttävää. Tällainen varainkeräys vaatii tietenkin sijoittajia, eli alkupääomaa, ja mahdolliset voitot on hyvä pestä niin että ne muuttuvat laillisiksi ja mahdollisimman verovapaiksi varoiksi. Tässä yhteydessä Browderiin ja Hermitage Capitaliin liittyy myös Clinton säätiö, jonka kautta Venäjällä tehtyjä rahoja olisi pesty ja ehkä Browderin kiinnostus Danske Bankin tutkintaan liittyykin mahdolliseen aineistoon, joka paljastaa miten raha kulki Venäjältä Britteihin ja eteenpäin. Liian uskomatonta ollakseen totta? On yleisesti tiedossa, että poliittinen valtapeli on kovaa ja likaista, mutta se on myös kallista. Kamppanjat ovat kalliita, medianäkyvyys on kallista, mutta kaikki riski on sen arvoista. Palkintona on valtaa, mutta riskit ovat myös suuret, sillä valta, ja maine, ovat kovin katoavaisia.
Valtarakenteita ylläpidetään luomalla positiivista kuvaa hallintakoneistosta ja sen edustajista, ja joskus tätä kuvaa luodaan vastakkainasettelun kautta. Korruptoitunut Venäjä ja Lännen pelottomat ihmisoikeustaistelijat. Täytyy muistaa, että tähän narratiiviin liittyy myös Lännen pelottomien liikemiesten väsymättömät hankkeet yksityistää kansallisia palvelu- ja  tuotantorakenteita, jotka olivat vapaasti jaossa Neuvostoliiton romahdettua. Yksityistämistä voi kutsua edistykseksi, mutta toisille se on rosvousta. Näkökulma määrittää sen miten tarina otetaan vastaan. YLE tarjoaa meille Bowderin näkökulmaa kritiikittä.

Näkökulmia on kuitenkin muitakin, ja niiden esiin tuominen on sitä puolueettomuuteen pyrkivää journalismia, se yksipuolinen käsitysten uutisointi totuutena, se on sitä propagandaa. Kuoliko Magnitsky vankilaan pahoinpideltynä, vai hoitamattomiin terveysongelmiin, ja oliko hän kadonnut vai julkisesti pidätetty, ja vankilassa vain, koska Hermitage Capitalin asianajat eivät tehneet mitään häntä sieltä ulos auttaakseen? Näistä kysymyksistä on tehty elokuvakin, jonka EU parlamenttiin MEPpimme Heidi Hautalan järjestämän näytön vuonna 2010 Browder onnistui estämään.  Elokuvan näyttöön liittyen voidaan kysyä, missä on sanavapaus, mutta Ylen uutisointiin liittyen voidaan kysyä, missä on tutkiva journalismi? Tietynlaiset näkökulmat ovat liian vaarallisia ollakseen julkisia, mutta vaarallisia kenelle, sillä kuten hyvä ja paha, ne riippuvat siitä keneltä kysytään. Ja moni ikävä tieto yritetään mielummin vaieta kuoliaaksi tai haudata vastasyytösten ryöppyyn.

 

Bill Browderista ja muista iloisista veikoista voit lukea lisää lukuisista lähteistä, mutta tässä muutama poiminta sellaisista näkökulmista joita tutkivien journalistien pitäisi Ylelläkin käydä läpi, jotta voitaisiin alkaa taas puhumaan journalismista:

 https://www.thekomisarscoop.com/2018/07/ive-been-browders-number-one-journalist-critic-for-two-decades-heres-what-president-trump-should-know-about-handling-him/

 

https://100r.org/2014/05/russian-sanctions-highlight-role-of-western-enablers/

 

https://thenakedhedgie.com/author/nakedhedgie/

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän ArtoHeinonen kuva
Arto Heinonen

Uskottavuus paranisi, mikäli edes nimi olisi oikein!

Käyttäjän kobakukka kuva
Jukka Ylisuvanto

Kiitos huomiosta, kaikki muutkin epäkohdat saa ja pitää armotta osoittaa. Mie peräänkuulutankin sitä avointa keskustelua ja lähdekritiikkiä. KOrjaanpa tuon nimen.

Käyttäjän kobakukka kuva
Jukka Ylisuvanto

Enkä muutenkaan väitä olevani aihetta vuosia tutkinut toimittaja, ihmettelen vain sitä kritiikittömyyttä, millä Yle suhtautuu lähteisiinsä näin suuren kaliiberin asioissa. Olisi ainakin asiallista huomauttaa, että asiantuntija, jolle palstatilaa annetaan, voi olla asianosainen toimija.

Käyttäjän kobakukka kuva
Jukka Ylisuvanto

Laitanpa tähän vielä tämmösen, sarjassamme maailman turhimmat pohdinnat: Entä jos millään mitä sanon ei ole mitään väliä? Entä jos olen vain väärässä? Vaikuttaako mikään mitään, jos myönnän etten tiedä varmasti? Olenko liian pieni ja mitätön ottamaan kantaa? Eikö se, etten tiedä, tarkoita, että jos sanon jotain, minun pitää ottaa vastuu sanomisistani, ja miten voin ottaa vastuun jostain, mistä en ole aivan varma? Näiden kysymysten kanssa jää alasti ja araksi, ja onkin vain luonnollista, että silloin on hiljaa, ei sano mitään, se on turvallisinta.
Ja niin minä olen tehnytkin, satoja ja tuhansia kertoja, milloin mistäkin syystä ollut hiljaa, puolustamatta itseäni, tai muita, jotain arvoa, jota koin loukatun. Yritin mukautua, koska havaitsin, että minuun kohdistuva sosiaalinen paine kasvaa suoraan suhteessa siihen, mitä enemmän valintani tai sanani kyseenalaistavat niitä perustavia rakenteita, joista kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä. Paine määritti ja leimasi minut tekijänä, joka ei kanna vastuuta yhteisesti hyväksi tunnetusta. Ulkopuolisuus alkaa siitä, missä ylität rajan. Aikuistuminen on itse asiassa sitä, että sopeudut vallitseviin lainalaisuuksiin ja lakkaat rimpuilemasta vastaan. Rauhan löydät kun käytät vapautesi aktiivisesti itsesi sopeuttamiseen olosuhteisiin, joille et voi mitään. Olet kulttuurisi tuote lähtemättömästi. Näitä mantroja saattaa toistella itselleen muistuttaakseen itseään siitä, ettei ole auktoriteetti minkään asian suhteen.
Ja sitten ne asiat, joista on yhtä mieltä, mitä niitä itsestäänslevyyksiä toistelemaan, tai ainakaan herättelemään huolia, kun yhdessä ollaan kuitenkin liian pieniä tekemään mitään isoille asioille. Ollaan vaan varovasti yhdessä eikä sanota mitään, saadaan edes olla näennäisesti yhdessä kulttuurissa, mitä emme uskalla määritellä edes toisillemme. Aina on joku muu, joka tietää paremmin. Mutta miten ne muut tietävät niin hyvin, kun oma epävarmuuteni on näin perimmäistä? Jos minä en voi tietää ylipäänsä mitään, mistä tulevat nämä niin itsevarmat ihmiset? Itse en ole pystynyt olemaan varma itsestäni kuin pakon edessä, ja silloinkin teeskennelen, jotta minua ei syötäisi elävältä, miten muut sitten pystyvät siihen johdonmukaisesti? Minä ainakin olen ollut kova poika taipumaan, hakenut kompromissia aktiivisesti, että saisin olla mukana ja kuuluisin joukkoon, mutta tässäkään en ole kovin lahjakas, sillä yritän kuulemma miellyttää liikaa ja se kompromissihakuisuus on sellaista välttelevää diplomaattisuutta, ku ei uskalleta valita puolia.
Miten nämä kaikki ihmiset voivat olla niin varmoja siitä, etten minä kuulu joukkoon, vai olenko minä kuvitellut koko asian? Milloin ylitin rajan niin etten enää päässyt takaisin? Minä en ainakaan tiedä, mutta kuka tietää? Entä jos kukaan ei tiedä? Mistä kaikki tämä itsevarmuus, vai ovatko muut vain varmoja itsestään koska minä olen niin auliisti väärässä? Eikö joku joskus sanonut minulle, että se on julkeaa olettaa, että tietää paremmin, ja että nöyrät perivät maan? Jos olisin vain hiljaa minua ei huomattaisi, saisin ehkä osani ja lunastaa paikkani. Mutta entä jos en sittenkään saa olla rauhassa edes ei kukaan? Eikö se loukkaa jatkuvasti jotain kun joudun perääntymään ja kieltämään itseni? Eikö se mikä oli käytöksessäni julkeaa, ole sitä myös silloin kun minä olen automaattisesti väärässä muiden mielestä jotka tietävät paremmin, yhdessä tai erikseen, sillä eikö tämä epävarmuus ole perimmäistä? Saanko minäkin siis vain huutaa kilpaa, ja saada sitä suuremman auktoriteetin mitä lujempaa jaksan huutaa ja vähemmän epäilen itseäni vaikka tietäisin, etten tiedä? Tekevätkö kaikki sitä samaa, ja vain uskottelemme toisillemme, että juuri meidän tarinamme ovat totta? Eikö se silloin tarkoita sitä, että elämme järjestelmässä, joka palkitsee psykopaatteja, siinä missä tolkun ihmiset ovat hiljaa?

Toimituksen poiminnat