*

kobakukka Todellisuus on poliittinen rakennelma.

Lässyttämisestä

Eilen luin taas yhden artikkelin, tällä hertaa Ylen toimittaja Tuija Siltamäen kolumnin (http://yle.fi/uutiset/3-9564315), joka oli siis julkaistu valtakunnallisen mediamme sivustolla. Sisällöltään kolumni oli pettymys, eikä todellakaan johtanut minua siihen suuntaan mihin omat ajatukseni otsikon perusteella lähtivät. Sitten seuratessani kolumnin aiheuttamia reaktioita sosiaalisessa mediassa koin ensin turhautumista, ja halutti taikoa koko polemiikki pois omasta pikku kuplastani. Tiedän kuitenkin kokemuksesta, että sellainen taika tekee kuplastani juuri sen mitä se on, eli kuplan, joka siis on puhkeamista vaille, kuten kuplat yleensä.
 

Minua turhauttaa se, miten asioista puhutaan, vastakkain asetteluun eli dikotomiaan tukeutuen, ikään kuin koko merkitysjärjestelmämme perustuisi vastakkainasettelulle tyyliin ketsuppi on ketsuppia, koska se ei ole sinappia.


Ja jotta en sortuisi sellaiseen ylimielisyyteen, joka antaa painoarvoa juuri sille, mihin en alun alkaenkaan olisi halunnut joutua törmäämään, käyn nyt läpi kolumnin sisältöä siitäkin huolimatta, että moni ammattikirjoittaja tai kokenut lukija varmasti pystyyitsekin näkemään Siltamäen kolumnin läpi sen happamuuden, joka sen on tuottanut, ja sen älyllisen epärehellisyyden, joka sellaisen sallii.

 

Mitä siis pitäisi tehdä, kun samoja jaloja päämääriä ajavat ihmiset osoittautuvat sietämättömiksi? Niin, populistisilla karikatyyreillä kuukuppipäähineitä askartelevista karvajalkafeministeistä saa kyllä aikaan raflaavan mielikuvan naurettavista ihmisistä, joista siis halutaan erottua sinä realistisempana ja maalaisjärkeen käyvempänä vaihtoehtona. Homma toimii kuin Perus-Suomaisten vaalistrategia Atlantin takaisilta Alt-right sivustoiltakin tutulla tavalla; esimerkkinä tästä mainittakoon snowflake stereotypia tämän vuosituhannen lapsista, jotka pumpuliin pissautettuina elävät yltiöpositiivsen ihmiskuvan luomassa kuplassa kykenemättöminä näkemään omaa alennustilaansa.

Siltamäki kertoo rikkoneensa Women of the world festivaalin lasikaton ja saaneensa ”hauskalla mutta samalla jännän konkreettisella tavalla muistutuksen siitä, että se on toden totta minulle mahdollista.” Seuraavaksi hän kertoo kuinka se, että kaikenlaiset karvoitukset halutaan nähdäö normaaleina, on ahdistavaa. Itse en ymmärtänyt mihin se lasikatto katosi ja miten nämä karvat siihen liittyvät, mutta sen kyllä ymmärrän, että siinä markkinamiesten ja naisten luoman mielikuvan karvattomasta kauneudesta niellyt henkilö kokee karvoituksen vastenmielisenä, ja haluaa erottua karvajalkafeministeistä oman tunnereaktionsa pohjalta, koska ei siis jaa heidän kauneusihanteitaan. Sallittakoon se hänelle, onhan kysymyksessä makuasia ja omaan kehoon liittyvä itseilmaisun vapaus.

Ehkä lasikaton rikkominen tarkoittaa tässä yhteydessä mainitusta ahdistavasta viiteryhmästä vapautumista, mutta itse näen kyllä tässä esimerkin myös itse-kolonisaatiosta, jossa ulkopäin tullut mielikuva, siitä mikä on hyvää ja oikein, on omaksuttu niin täysin, että poikkeukset tästä normista koetaan ahdistavana. Mielestäni minäkuvan vapauttaminen ulkoapäin tulleista normeista ei ole ”kevytfeminististä voimaannuttamista” vaan juuri sitä mistä feministisen teorian pölyisissä esseissä puhutaan. Rintaliivien polttaminen on ehkä vähän naurettavaa, mutta symbolisena eleenä se oli ymmärrettävä, ja se työ mihin kyseinen ele tähtäsi ei todellakaan ole loppunut, sen esimerkiksi Siltamäen oma reaktio todistaa. Onhan kyseessä tietynlainen poissulkemisen kautta tapahtuva harmonian palautus, joka siis edellyttää sen, että karvajalkaisen toisen kokeminen ahdistavana normalisoituu kun taas karvoitus, tai sen hyväksyminen luonnollisena osana kehoa ei.

 

Seuraavaksi Siltamäki listaa punaviherkuplan poliittisesti korrekteja premissejä, joskaan en itse kuulukuplaan siltä osin, että koen Euroopan Unionin nykymuodossaan varsin arveluttavana liitoumana, jonka kautta Suomi on joutunut osalliseksi ja maksumieheksi moneen soppaan, joista jotkin ovat mielestäni ristiriidassa esimerkiksi niiden yleisten ihmisoikeuksien kanssa, jotka Siltamäki myös mainitsee. Esimerkkinä tästä mainittakoon Turkin ja EU:n välinen sopimus, jolla EU on ulkoistanut vastuunsa kätevästi rajojen ulkopuolelle. Tässä on kyllä aihe, josta mielestäni voisi vähän räksyttääkkin ja haukkua poliitikkoja murhaajiksi, koska Turkin pakolaisleireillä ne olot eivät ainakaan viimeksi asiasta jotain medioista löydettyäni olleet kovin hääppöiset eikä ihmishenki siellä maksa paljoa. Ei maksa muuten Libyassakaan, missä taas pakolaisia myydään orjiksi.

Onhan se varmaa ihailtavaa, mutta yhtä aikaa urputusta kritisoida hallituksen jokaista päätöstä... hmm, ei tämäkään kyllä nyt oikein kuulosta kovin älyllisesti rehelliseltä, sillä kyseiset sanavalinnathan ovat lähtökohtaisesti ristiriidassa ja kolumnisti luo tässäkin mielikuvaa oppositiosta , joka vastustaa tapansa mukaan kaikkea urputtamalla, eli ei ainakaan rakentavasti. Toisin sanottuna Siltamäki ei suinkaan ihaile tällaista, vaan haluaa tässäkin luoda mielkuvaa itsestään sen järkevämmän vaihtoehdon edustajana kaikesta urputtamisen sijaan. Seuraavassa lauseessa esiintyvä ”he” viittaakin selvästi tähän ryhmään, joka ei siis piittaa edes totuudesta vastustaessaan hallitusta kategorisesti taiteellisella vapaudella.

 

Sitten seuraa ongelmallinen kohta, jossa Siltamäki ruotii pakkopalautuksien ympärillä tapahtunutta mediamyllystä, mutta unohtaa mainita, että vaikka Ville Niinistö jo kertaalleen pyysikin anteeksi, tosiasiahan on, että lapsia on palautettu, ja on säilössä tälläkin hetkellä. Ja mikäli palautettuja pakolaisia kuolee, (kuten ilmeisesti on käynyt ainakin tämän Turun sanomien artikkelin mukaan http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/2968852/Kurdisivusto+Nelja+Suomesta+kaannytettya+kurdia+kuoli+Isisin+iskussa+Kirkukissa ) on varsin perusteltua sanoa, että päättäjien kädet ovat veressä.

Kappaleesta myös paistaa läpi se sama Alt-right sivustoille tyypillinen karrikointi ja yleistäminen, jolla luodaan kuvaa älyllisestä epärehellisyydestä älyllisesti epärehellisin keinoin, eli yleistämällä vastapuolen toimintatapoja ikään kuin sitä rakentavaa kritiikkiä ei olisi olemassakaan. Ja tämä siis puhumalla määrittelemättömästä viiteryhmästä, ”sietämättömistä” räkyttäjistä, jota Siltamäki siis käyttää naurettavaksi tehtävänä toisena. Kun olin ensimmäistä vuotta yliopistossa oppimassa mm. akateemista kirjoittamista,minua varoiteltiin kyseisen kaltaisten yleistyksien tekemisestä, koska ne jättävät epäselväksi,mitä tai ketä siinä loppujen lopuksi kritisoidaan.

 

Niin, ”Politiikkaa ei saisi tehdä vetoamalla ihmisten tunteisiin, vaan puhtaasti faktoilla.” Ja jos näin tehdään, silloin tuskin yleistetään Vihreiden koko viimevuoden toiminta uikuttamiseksi post-truth maailmasta, infosodasta ja valeuutisista. Yle kaikesta poliittisesta ohjauksesta ja puolueellisuudesta vapaana mediatalona varmasti ymmärtää näin olla tekemättä.

 

Minustakin se menee niin, että vastapuoli ei ole lähtökohtaisesti väärässä, enkä myöskään ole lähtökohtaisesti vastaan värikästä kielenkäyttöä, jolla voi vakavista asioista saada vähän helpommin lähestyttäviä, mutta kaipaisin kyllä Siltamäeltä jotakin konkreettisia esimerkkejä siitä mitä on kevytfeministinen lässyttäminen ettei tämä mene aivan mielikuvilla sotimiseksi.

 

Itsellänikin on unelma, ja unelmoin usein metsässä, mutta mietin myös vakavia asioita, etsin rauhaa metsästä tässä ahdistavassa maailmassa, ja jos minut siis tapaat metsästä unelmoimasta, ja koet minut ällöttävän imelänä, älä pliis sen takia väitä äänestäväsi Halla-ahoa, vaan myönnä että halusit häntä äänestää, koska mielestäsi on epärealistista ja älyllisesti epärehellistä unelmoida paremmasta maailmasta ja elää niin kuin se olisi jo täällä.

 

Mielestäni se mikä ihmisessä on hyvää, on myös se osa, joka uskaltaa rohkeasti olla lapsi ja taapertaa maailmassa niin kuin se olisi ensimmäinen kertaa, ja hakea sitä oikeudenmukaisuuden kokemusta siittä sisäisestä viattomuudesta käsin. Se ei ole mikään kupla, se lapsen maailma, niin että se täytyisi puhkaista, jotta lapsi siitä paranisi. Minä puhun omalle pojalleni silti asioista kuin aikuiselle, enkä petaa tietä jatkuville pettymyksille perusteettomalla optimismilla, vaan pyrin näyttämään sen kauneuden mikä paljastuu kontrastina synkille asioille maailmassa jossa kärsimys ja kuolema ovat olemassa yhtä aikaa elämän ja onnen kanssa.  

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat